Kolme oli suurta: joulu, pääsiäinen ja helluntai. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen päivät.
Peräti nelipäiväisinä niitä aikojen alussa vietettiin, sitten kaksipäiväisinä, kunnes helluntai repäistiin irti tästä yhdessä kulkemisen perinteestä. Ja kieltämättä joulussa ja pääsiäisessä olisi ainesta enempäänkin, kuin suurta taivaallista draamaa sitä katsoo ja kuvittelee Raamatun kertomaa. Mutta kuinka on Pyhän Hengen laita? Vain tuuli, josta emme tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.

Tähän suuntaanhan allakan tekijätkin tuntuvat vetävän. Onko annettu periksi liian helpolla? Mutta yllättäen löydän toisenlaisen juonteen: Jumalan Hengen virran, joka ei remua mahtiaan ja voimaansa. Mutta juuri siksi tiedän, että siinä armon virrassa olen Jumalani hoidossa.

Esikuvana tästä on profeetta Elian kokemus Hoorebin vuorella. Herra lupasi ilmestyä henkensä puolesta pelkäävälle Elialle. Alkoi mahtava näytelmä: tuli myrsky, joka repi vuoria rikki, sitten maanjäristys ja vielä tulenlieskoja. Mutta Herra ei ollut niissä. Sitten tuli hiljainen tuulen hyminä. Siinä oli Herra. Vetää kasvot hymyyn tuo vanhan käännöksen sana ”tuulen hyminä”.

Tavattomia ihminen tavoittelee. Mutta niitä enemmän onkin hiljainen tuulen hyminä. Kuulen hyminää, kun näen ihmisiä yhdessä. Tiedän, että joukossa on aina myös niitä, jotka eivät ylenkatso Vapahtajan halpaa muotoa ja rohkeasti uskovat mahdottoman mahdolliseksi.

Jukka Pirttijoki